Vuosi Kuvittajat ry:n perustamisen jälkeen julkaistiin Taiteen keskustoimikunnan ARSIS-lehdessä (1/03) englanninkielisessä erikoisnumerossa (Internationalizing VISUAL ARTS) artikkeli Kuvittajat ry:stä ja kuvittajien asemasta Suomessa. Jutun painotuksissa on nähtävissä kuvittajien töyhdön kohottamista: olihan järjestö saatu pikavauhtia jaloilleen ja ammattikunnan edustavuus suorastaan mykistäväksi. Ensimmäiset suuret koitokset etenkin kirjastoapurahan kohdalla oli saatettu riemukkaasti tulokseen.

Alan taustoja tonkivalle tuolloin (keväällä 2003) järjestön puheenjohtajana toimineen Mika Launiksen artikkeli puoltaa edelleen paikkaansa järjestön syntyjen hahmottamisessa. Vuoden 2005 syksyllä monikin asia on muuttunut: Kuvittajat ry on vakiinnuttanut asemansa Kopioston valokopiointikorvausten jaossa ja siten luonut edellytykset asianmukaiseen ammatilliseen edunvalvontaan, tukitoimintaan ja julkaisutoimintaan (Kuvittaja-lehti). Järjestön jäsenmäärä kasvaa jatkuvasti (syksyllä yli 170) ja ikähaitari kaartaa nuorta kuvittajajoukkoa kohti. Kuvittajat ry on kypsä kansainvälisen yhteistyön avauksiin ja kansalliset rajat ylittävään, pitkäjänteiseen edunvalvontaan alan vaikeissa tekijänoikeus- ja sopimusongelmissa.

Kertovat kuvat kunniaan

• Useaan otteeseen on julkisuudessakin huomautettu, että kuvitustaidetta tulee arvioida itsenäisenä, omalakisena taidemuotona; sen alisteinen asema kirjallisuuteen, kuvataiteisiin ja muotoiluun on kestämätön.
• Julkisuudessa on haastateltu kuvittajia, joiden osattomuus on herättänyt kummastusta.
• Eri muotoilun aloilla ja ammattijärjestöissä on erityisesti kiinnitetty huomiota kuvan käytön ja kuvittajien työn, piirtämisen merkitykseen maailman hahmottamisen välineenä ja identiteetin tulkkina.

Vielä vuosi sitten kuvittajista puhuttiin vähättelevästi. Nyt kuvittajien toimia ja kuvitusta kohtaan tunnetaan suurta mielenkiintoa. Mitä oikeastaan on tapahtunut?

Vuosikymmenen ajan eri tahoilla ollaan kuulutettu kuvittajajärjestön tarpeellisuutta. Vihdoin 16. toukokuuta 2002 perustettiin Kuvittajat ry pitkään toimineen Kuvittajaklubin sijoille. Tällä hetkellä järjestön jäsenmäärä on yli 120 ja järjestö edustaa melko kattavasti keskeisintä suomalaista kuvittajakuntaa. Kuvittajat ry:n hakiessa valtion järjestötukea, olivat sen tavoitteet selkiytyneet:

”Kuvittajat ry on perustettu yhdistämään useille tahoille pirstoutunutta kuvittajakuntaa ja toimimaan sen ammatillisena edunvalvojana: välittäjänä ja osapuolena lehtitalojen ja kustantamoiden sopimusasioissa, tekijänoikeuksien valvojana ja tiedottajana, sovelletun kuvataiteen tukimuotojen kehittäjänä ja lobbarina, kuvittajien töiden arkistoinnin ja museoinnin valmistelijana ja alan koulutuksen taustavaikuttajana ja myös osallistujana. Erityisesti Kuvittajat ry. pyrkii vaikuttamaan kirjastokorvausjärjestelmään, joka toistaiseksi jättää kuvittajakunnan epätasapuolisesti ilman kirjastoapurahaa.

Kirjastoapuraha

Kuvittajien ja sarjakuvantekijöiden kirjastoapuraha kirjattiin ensimmäistä kertaa valtioneuvoston taidepoliittisiin tavoitteisiin viime kesänä. Pieni summa sen rahoittamiseksi sisällytettiin valtion budjettiesitykseen. Kun se ei kuitenkaan eduskunnan budjettihöylältä säästynyt, päätti opetusministeriö rahoittaa sen itse omista käyttövaroistaan vuoden vaihteessa.

Kirjastoapurahan tarkoituksena on korvata tekijöille teosten ilmaiskäytöstä kirjastoissa. Apurahaa on jaettu alusta asti kirjailijoille ja kääntäjille, mutta ei koskaan kuvittajille – toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Kuvittajat ovat esittäneet oman vaatimuksensa kuvittajien osuudesta jo 80-luvun puolella. Puutteen kohtuuttomuuden on opetusministeriö aina myöntänyt. Vasta nyt – uuden vuosituhannen alussa – sarjakuvantekijöiden ja kuvittajien yhteinen esiintyminen näyttää tuottaneen tuloksen.

Kuvittajien argumentit ovat asiassa suuntautuneet kahtaalle: Puute kohdistuu kirjastojen lainatuimpaan aineistoon, lasten kuvakirjoihin. Siten kuvavaltaiset teokset jäävät vähimmälle huomiolle ja samalla lasten kuvakirjat käytännöllisesti katsoen korvausten tavoittamattomiin. Toisaalta ollaan kuulutettu kaikkien oikeudenhaltijoiden tasapuolista kohtelua – näinhän on laita kaikissa muissakin korvausjärjestelmissä. Muissa Pohjoismaissa tuskin ymmärrettäisiin yhden tekijäryhmän täydellistä sivuuttamista.

Nyt kuvittajille ja sarjakuvantekijöille myönnetty jakosumma on pieni, 15.000 euroa, mutta sen jakamiseksi perusteilla olevan, suoraan taiteen keskustoimikunnan alaisen jaoston merkitys on paljon summaa suurempi. Jaostolle tulee jo nyt suoritettavan jaon yhteydessä tehtäväksi ammattialaa koskevat suuremmat linjaukset; sen tulisi luoda kehitysnäkymät jatkotoimille. Kuvittajat ovat ensimmäistä kertaa kulttuurihallinnossa edustettuina omassa asiassaan.

Kuvitusmuseo

Hätähuutoja heitteille jätettyjen kuvitusoriginaalien puolesta on esittänyt jo pitkään Voipaalan taidekeskuksen johtaja Maria Laukka, joka on itse ollut kaivamassa esiin vanhojen mestareiden töitä - milloin kustantamoiden kellareista, milloin säätiöiltä, milloin perikuntien komeroista ja pahvilaatikoista. Merkittävää kuvitusperinnön tuhoutumista on jo tapahtunut. Suomalaista identiteettiä tuskin voidaan kuvailla ilman vanhojen kuvittajamestareiden töitä. Korvaamaton kulttuuriaarre on jäänyt vaille huolenpitoa.

Kuvitusmuseon toteutuminen edellyttäisi laajaa yhteistyötä opetusministeriön johdolla kuvittajien, töitä hallussa pitävien yhdistysten, perikuntien, kustantamoiden ja niiden hallinnoimien kulttuurisäätiöiden kesken. Kun kuvituksia tähän asti ollaan haalittu vain lastenkirjallisuuden ja kirjallisuustapahtumien somisteeksi, museon avulla voitaisiin luoda kokonainen mielikuvien maailma vaikkapa Ruotsin Junibackenin tapaan.

Tällaisia kuvitustaiteen kokoelmia ja tiloja tarvitsisi erityisesti tutkimustoiminta. Tutkimuksen vähyys on johtanut myös lehdistössä tapahtuvan arvostelun alamittaisuuteen. Useimmiten kuulemme vain loppulauseen: ”Kuvitus tukee hauskasti tekstin käänteitä.” Arvostelua ei ole, kun ei ole tutkimustakaan.

Ammattikuva

Elantoaan ei kuvittajat koskaan ole kirjankuvituksella saavuttaneet, eivätkä tule saavuttamaan ilman yhteiskunnan tukimuotojen selkiinnyttämistä. Toimivan tukipolitiikan luomiseksi pitäisi kustantamoiden vastuuta sopimusasioissa selventää. Edelleenkin käy niin, että nimekkäätkin kuvittajat joutuvat maksamaan osallisuudestaan liiketaloudellisesti kannattaviin hankkeisiin. Kuvittajat eivät esitä senttikorotuksia, vaan ammatillisen statuksen myöntämistä, oikeutta kohtuullisiin ratkaisuihin.

Kuvan osuus viestinnässä ja kulttuurissa kasvaa jatkuvasti, mutta tämän alan todellisia osaajia ei asiaankuuluvasti kouluteta. Markkinoinnin ja viestinnän aloilla tunnetaan huolta visuaalisen kulttuurin puutteista. Kun tällöin nähdään kuvissa usein vain niiden välineellinen arvo, huoli rajautuu sen mukaisesti tyyliin ja muotoiluun. Sekin on tärkeää, mutta oma huoleni perustuu siihen, että kuvitusta ei tunneta, sitä ei tutkita, eikä sitä osata käyttää maailmankuvan tulkkina tai identiteetin luojana.

Piirtäminen ei ole enää ehkä ainoa kuvallisen hahmottamisen väline, mutta käsivaraisella työskentelyllä luotu teos tulee säilyttämään siitä huolimatta sen kuvallisen alkupääoman luonteen, jota muut tekniikat vain kopioivat ja muokkaavat luoden uusia taiteellisia ratkaisuja. Osaajia on kuitenkin liian vähän.

Visuaalisesta kulttuurista puhutaan usein mahtipontisesti: sillä tunnutaan viittaavan kuva-alan rönsyilyyn, monimuotoistumiseen, huimaan eriytymiseen, tietotekniikan liikkuvuuteen, rajoittamattoman liikkeen illuusioon. Tämän uuden visuaalisen kulttuurin kuva ihmisen kasvoista on kuitenkin usein särkynyt ja ontto; liikkuvuutensa ja rajattomuutensa takia se ei tavoita muuta kuin siruja ja niiden välisiä katkonaisia yhteyksiä. Voi tehdä toisinkin: Vieläkin kuvittajat etsivät teoksissaan lämmintä ydintä, katseen terävyyttä, tunteiden aitoutta ja kaiken tämän tulkinnassa mestaruutta.

Kuvittajat eivät ole muotoilijoita, eivät kuvataiteilijoita eivätkä kirjailijoita. He priorisoivat tavoitteensa omalla tavallaan ja edustavat siinä yhtä taidehistorian vanhinta ilmaisutapaa – kuvilla kertomista. He ovat humaanin kulttuuriperinnön kantajia.